pe 16.9.
Aamusta ylös ja lähdettiin
kohti EPSAa. Kävelyä jokunen kilometri ja välikahvit, oli hyvää. Vihreällä
bussilla jatkettiin matkaa, kukaanhan ei tietysti tarkkaan osannut kertoa mihin
pitää jäädä. Väärä bussihan meillä oli mutta matka taittui lopulta hyvin
pienessä taksissa sylikkäin. Aivan hirveää liikennettä, huh kun kaikki painaa menemään, nopeimmat elävät –taktiikalla. Ihmiset
ylittävät tiet miten sattuu, koska muu ei auta. Skootterit ja moottoripyörät
ajavat mistä mahtuvat. U-käännöksiä tehdään keskellä tietä ja sitä rataa,
tööttiä ei ainakaan säästelty yhtään, välillä tuntu huvikseenkin soivan. Saasteinen ja pölyinen ilma kyllä on.
Ennen EPSAa meitä oli
vastassa Shaira, nepalilainen nainen, joka on Suomessa opiskellut
lähihoitajaksi. Oli siis paikallinen suomea puhuva opas.
Kävimme syömässä
paikallisten ruokaa momoja. Taikinaan kääritty joko puffaloa, kasviksia,
juustoa yms.
EPSA: ihania iloisia ja
ystävällisiä ihmisiä. Tekivät käsitöitä paljon ja myyvät niitä. Omistajan
kanssa lähdettiin katsomaan ”30min” kävely matkan päähän uutta tonttia ja
rakennusta, johon uusi EPSA valmistuu. Matkalla oli paljon kulkukoiria, lehmiä,
kanoja, kaikkea mahdollista tiellä. Maanjäristysalueen läpi käveltiin ja sen
kyllä huomasi. Sääliksi käy.
Saimme kuulla kulttuurista
ja tavoista täällä. Meille kerrottiin karuja tapauksia kuinka nainen on kuin
väline. Naisilla ei ole suurta arvostusta ja he joutuvat tekemään kaiken työn
kotona sekä jos on itse töissä. Ne vahvat ja itsenäiset
naiset, jotka haluavat toteuttaa unelmaa, perustaa oman firman, heidät yleensä hylätään
tai leimataan. Jos on jokin sairaus esim. Down, heitä ei hyväksytä vaan ajetaan
pois kotoa ja pahimmassa tapauksessa joutuvat kokemaan väkivaltaa. Kehitysvammaisuus luokitellaan mielenterveys ongelmaksi.
Majoitukseen päästyämme
teimme yhdessä ruokaa ja tutustuimme paremmin toisiimme. Nauroinkin heille
sitä, että kaikki voisivat olla äitejäni.
la
17.9.
Nepalilaisten vapaa päivä,
ensimmäisenä ei ihan tulisi mieleen käydä kirkossa. Mutta me olimme klo 8
alkavassa kristittyjen jumalanpalveluksessa. Olihan se erilainen kuin Suomessa,
kuoro lauloi laulut, mutta oli myös saarnaa. Paikallisten mielestä tämä oli
rauhallinen jumalanpalvelus. Toki siellä oli niin pitkiä saarnoja, että tuli
itsekin kokeiltua kuin hyvä niillä penkeillä on nukkua. Me esittäydyimme koko seurakunnalle,
nimi ja mistä olemme.
Tapasimme kirkossa
ryhmäläisen tuttavia, suomalaisia, jotka asuvat Nepalissa. He tulkkasivat
meille jumalanpalvelusta, koska se oli nepaliksi. He tulivat sen jälkeen
majoitukseemme kahville.
Kertoivat heidän
lähetystyöstään ja mikä heidän roolinsa on täällä. Mielenkiintoista kuultava ja
kun he ovat molemmat lääkäreitä ammatiltaan.
Myöhemmin tuli Rajendra
käymään ja kertoi itsestään ja työstään, mitä tekee päihdekuntoutujien kanssa.
Kävimme myös katsomassa
Patan alueen kuninkaiden entisiä asumuksia. Ennen Kathmanduu oli jaettu kolmeen
osaan niin kuin Suomessa Helsinki, Vantaa ja Espoo. Jokainen oli kuningaskuntia
ja niiden temppeleiden ja asumuksen rakennukset ovat paikallaan,
maanjäristyksen hieman niitä rikkoneen.
Karua kävellä kaduilla, kun
kanat ovat häkissä ja kuolleita pöydällä, sama vuohien kanssa, haju on aivan
hirveä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti