NEPAL 14.9-12.10.2016 V|

 Näiden uskomattoman mahtavien ihmisten kanssa olin ensimmäiset kaksi unohtumatonta ja opettavaista viikkoa. Ikävä jää ku he lähtevät takasi Suomeen ja jään yksin vielä toiseksi pariksi viikoksi. <3

Ensimmäinen aamupala näin yksin ollessa. Ehkä tähänki tottuu. :)

ma 26.9

Ensimmäinen työpäivä. Hyppäsin vihiriään bussiin ja lähdin kohti Thamelia. Hienosti löysin oikean pysäkin ja olin todella ajoissa. Todella raskas päivä ollut. Kuunnellut kuinka down koululla puhuvat omaa kieltään, eikä kukaan oikein uskalla kanssani puhua tai edes kertoa mitä teen. Lähdimme yhdessä elokuviin, joka oli siis nepalilainen komedia, josta en ymmärtänyt hölkäsen pöläystä. Minulle vain sanottiin, että naura silloin kun muutkin nauravat, ja kyllähän siitä juonesta jotain ymmärsi vaikkei puhetta ymmärtänytkään.

Sen jälkeen menimme syömään yhdessä, tällöinkään kukaan ei puhunut sanakaan minulle vaan keskustelivat omiaan ja tajusin jossain vaiheessa, että muutama edes osaa puhua englantia.

Sitten lähdin elokuvateatterilta taksilla kotia kohti. Mukava taksi kuski, joka höpötti koko ajan jotain mukavia. Mukavia tällaiset taksikuskit, jotka oikeasti höpöttävät jostain muustakin kuin säästä. Hauska kotimatka.

Pieksämäen porukka lähti kohti lentokenttää ja Suomea. Itkuhan siinä tuli halatessa kaikkia, koska kerkesi hyvin tutustua kahden viikon aikana sekä kiintyä heihin. Nyt yhtäkkiä jäinkin yksin tänne. Vähän on jännittävä olo, koska tottunut siihen, että ihmisiä on ympärillä ja yhtäkkiä ei olekaan. Täytyy siis puhua itsekseen. Kaiken lisäksi meni vielä sähköt niin olla nyt täällä pimeydessä, mahtavaa.

ti 27.9.

Down koululla päivä vierähti, aamupäivä lasten kanssa ja iltapäivä Leezan kanssa. Hankaluuksia tuottaa se, että Leezan avustaja ei oikein puhu englantia eikä hänen puheestaan saa selvää. Ei siis voi puhua niitä näitä, vain sellaiset asiat, kuten mitä tapahtuu seuraavaksi yms. Mutta ilman sanoja onnistuin olemaan Leezan kanssa kahdestaan, elekieli kertoo paljon, teimme palapelejä, leikimme pallolla ja juotin vettä. Haastavaa tulee olemaan, kun ei voi tuoda omia oppeja sinne, koska se on niin jäljessä meidän kehitykseen. Täytyy vain yrittää unohtaa suurin osa asioista ja mennä niiden mukaan sekä vähän neuvoa tarvittaessa.

Takaisin tulo matkalla aattelin mennä bussilla, mutta eipäs se bussipysäkki niin helposti löytynytkään. Kävelin yhteensä tunti 10min reipasta tahtia auringossa. Välillä kävelin väärää puolta, koska tuli nelikaistanen yksisuuntainen vastaan. Mutta otin kuntoilun ja auringon kannalta, enkä edes eksynyt kertaakaan, koska muistin reitit mitä bussilla kulkenut. Lalitpurin rajan jälkeen tajusin millainen merkki heillä bussipysäkillä on ja olin kävellyt monen pysäkin ohi huomaamatta, silloin pysähdyin ja jäin odottamaan. Kun pääsin bussiin, en kerennyt kuin 4 min istua kyydissä kun olin jo perillä. :D

Nyrkkipyykkiä ja vähän huoneen siivousta.

Illalla menin Maijan kanssa käymään kahvilassa, kyllähän tuo kaupunki maailma on aivan erilainen päivällä kuin illalla puol 9 aikaan.

ke 28.9.

Tänään olin Chhahari, for mental healthyn keskiviikkoisin toimivassa Welcome centerissä tutustumassa. Mielenterveys ongelmaisia ihmisiä auttavat. Yllättäen kävellen sinne about 40 min. Viemisinä vein kirjan, palikka taulun sekä 300 palan palapelin, joka todettiin heti liian vaikeaksi ja kokosin sitä Maijan kanssa. Ihanan vieraanvaraisia ja suhteellisen hyvin itsekin ymmärsin heidän englantiaan. Welcome center on sellainen, jolloin kaikki halukkaat voivat tulla perheineen käymään ja pelailemaan ja askartelemaan sekä syömään. Jokaiselle kustannetaan bussimatkat edestakaisin ja ruoka on ilmaista. Ihana nähdä miten ihmisiä tuli sinne perheensä kanssa. Jotenkin itse ajatteli, että eihän se palapeli voi olla niin vaikea heille, koska automaattisesti ajatteli, että osaahan Suomessakin melkein kaikki niitä tehdä. Kun näin kuinka aikuiset ihmiset tekivät 9 palan palapeliä niin tajusin. He eivät ymmärrä sitä ollenkaan, oli sääli katsoa kun ei ollut mitään logiikkaa ja paloja laitettiin kaikin muuten päin muttei oikein. Kun heille yritti neuvoa, he vain tekivät kuinka neuvottiin, muttei ymmärtänyt miksi niin tehtiin. Kaikilla oli erilainen tausta ja niitä löytyi monenlaisia. Järkyttävintä on, että Nepalissa mielenterveys ongelmiksi luokitellaan myös kehitysvammat. Syödessä ei käytetä välineitä vaan sormin syödään kaikki. Loppu päivästä lakkailimme heidän kynsiään. Ennen kuin Maija oli tuonut kynsilakkoja, he eivät edes tienneet mikä se on. Nyt kun heille lakkaili kynsiä, he olivat todella iloisia.  

Ihana nähdä ylipäätään kuinka täällä ihmiset ovat iloisia ja onnellisia siitä mitä heillä ovat.